Kaijan perheen tarina

Mitä tiedän sukuni vaiheista

Kaijan kouluaikainen kotiaine, VII luokalla

”Kuinka hauskaa onkaan muistella vanhoja”, sanoi mummuni, isäni äiti usein. Mielellään hän kertoilikin minulle omasta ja läheistensä elämästä. Hän on kuollut jo 10 vuotta sitten, mutta muistan vielä paljon hänen tarinoitaan, etenkin kun isäni on silloin tällöin palauttanut niitä mieleeni.

Mummu kertoi:

”Isäsi vaari Kristian, on syntynyt Kiikan Kiimajärvellä Sopan talossa vuonna 1818 ja mummu, tämän vaimo, samassa kylässä Lammin torpassa pari vuotta myöhemmin. Heidän lapsuudestaan en tiedä.

Naimisiin mentyään Kristian ja Johanna siirtyivät noin vuonna 1850 naapuripitäjään Kauvatsalle. He vuokrasivat Grönfeltin kartanolta Sääksjärven ja Lievijärven välissä sijaitsevan Kuoppakosken ½ manttaalin tilan. Isäni vaarista tuli nyt lampuoti.

Tilan rakennukset olivat ränsistyneitä. Kristianin täytyi uusia ne elämänsä aikana. Asuinrakennus on tyypillinen iso pirtti pohjoispäässä, keskellä porstuan peräkamari ja etelän puolella sakari. Saman katon alla ovat tupa, kalustovaja, heinälato ja talli. Lisäksi on kolme navettaa kymmenelle lehmälle, lampaille ja vasikoille. Tällöin vielä sudet ahdistelivat kesäisin laitumella käyvää karjaa. Umpinainen piha muodosti suojapaikan, johon eläimet ajettiin yöksi.

Talon ohi virtaa Kuoppakosken puro, jossa on pieniä putouksia. Sen rannalle Kristian rakensi ”jalkamyllyn” sekä oman että neljän pienen torpan viljan jauhatusta varten, pajan, jossa suoritettiin kaikki helpot sepän työt sekä myöhemmin pärehöylän. Tosin se oli hidas, mutta saatiinpa kuitenkin vanhojen tuohi- ja malkakattojen tilalle toiset.

Uusien peltojen raivaaminen ja entisten viljeleminen oli kesäisin Kristianin tärkeintä työtä. Hänen aikanaan peltopinta-ala kasvoikin huomattavasti.

Kuoppakosken talo vuonna 1999

Kristian oli juro ja rehellinen vanhan kansan mies. Raja-aidoista hänellä oli tapana sanoa: ”Kirottu olkoon se, joka lähimmäisensä raja-aidan siirtää, ja kaikki kansa sanokoon amen.”

Johannalla ja Kristianilla oli kuusi lasta. Vanhin pojista oli vaarisi Fredrik, joka on syntynyt vuonna 1855. Hän oli suuri ja harteikas mies. Voimakapulan vetäminen oli silloin muotiasia; tässä Kuoppalan Vetulle, niin kuin häntä sanottiin ei löytynyt vastusta. Kerrankin vaarisi ja eräs toinen voimakas mies istuivat lattialle jalkaterät vastakkain, lauta välissä ja kädet lujasti kiinni kapulassa. Vetäminen alkoi. Kun toinen oli aikansa kiskonut vaariasi, kysyi tämä: ”Joko riittää?” Ja vetäisi yhdellä nykäyksellä toisen lattiasta ylös.

Koko nuoruutensa vaarisi teki talon töitä isänsä rinnalla. He laajensivat ja paransivat peltoja. Vaikka molemmat miehet olivat vanhoista tavoista ja tottumuksista kiinni pitäviä, hankkivat he jo varhain rauta-auran, jousiäkeen ja myöhemmin niittokoneenkin. Vilja leikattiin kuitenkin sirpillä. Siihen he eivät suostuneet käyttämään edes viikatetta. Talvi-iltoina isäntä, pojat ja renki tekivät ahkerasti puhdetöitä, sillä puuastiat ja reet valmistettiin kotona.

Vanhaa Kauvatsaa

Vaarisi Fredrik meni vasta melko vanhana naimisiin. Minä, mummosi, olin hänen morsiamensa.

Amalia Järviniittu

Olen syntynyt myös Kauvatsalla Lievijärven rannalla Järviniitun torpassa vuonna 1857. Kotini oli köyhä. Ruokaa meillä sentään oli, mutta sekin loppui suurina nälkävuosina 1867 – 69. Silloin täytyi minun vain säkkinen ”kivijalkapaita” (piikkopaita) päällä lähteä äitini ja nuoremman sisareni kanssa kerjuuseen etelään päin. Maantiet olivat täynnään nälkäisiä ihmisiä. Heille oli järjestetty ruokailu- ja majoituspaikkoja pappiloihin. Sisareni nääntyi matkalle ja kuoli; meidän täytyi jatkaa kulkuamme kaksin. Olin tällöin kymmenvuotias. Pyysin eräästä talosta työtä ja lupaa jäädä sinne, mutta minua ei tarvittu. Emäntä sanoi, että olisi edes miniän vauva syntynyt, niin voisin jäädä sitä hoitamaan.

Muistin tämän lupauksen ja lähdin jonkin ajan kuluttua kotoa jalkaisin kulkemaan viidentoista peninkulman matkaa Paraisille. Syksyiset heikot jäät ritisivät ylittäessäni järviä ja jokia. Kun pääsin perille taloon, oltiin minulle vähän vihaisia, mutta he ottivat minut kuitenkin ”lapsenpiiaksi”. Olin täällä vain vuoden verran ja pääsin kahden vanhan kutojaneidin luokse. He olivat ruotsinkielisiä, ja minäkin kävin senkielisen rippikoulun. Sukunimeni Järviniittu täytyi täällä muuttaa Sandeliniksi.

Arkkipiispa Bergenheim (1709-1884)

Vuonna 1871 muutin Turkuun arkkipiispa Bergenheimin perheen palvelukseen. Siellä olin 13 vuotta, piispan kuolemaan asti.

Helsinkiin muutettuani palvelin marsalkka Mannerheimin sukulaisperheessä. Kesät vietimme maalla. Siellä oleskeli Suomen marsalkkakin nuorena kadettina. Erään kerran, kun hän oli veljensä kanssa temmeltänyt ulkona, olivat hänen housunsa revenneet polvesta. Silloin hän tuli luokseni ja sanoi: ”Olisiko Amalia hyvä ja paikkaisi nämä.” 
En vieläkään matkustanut kotiin, vaan palvelin Helsingissä eräässä venäläisessä perheessä muutaman vuoden. Siellä sairastuin ja lääkäri määräsi minut maalle lepäämään.

Mieleni rupesi tekemään kotiin. Jo kaksikymmentäkolme vuotta oli kulunut edellisestä käynnistäni. Isäni oli tällä ajalla kuollut. Äitini kanssa asuin Järviniitussa, kunnes menin naimisiin vuonna 1892.

Kun vaarisi ja minä menimme kuulutustamme kuulemaan, seisoi eräs vanha mies kirkon oven pielessä uteliaana katsellen ”Kuoppakosken Vatun kaupunkilaismorsianta”. Hän oli sanonut huomionaan, ettei se piru ihmistä kummempi ollutkaan.

Vanhukset, Johanna ja Kristian, antoivat talon heti haltuumme ja muuttivat itse asumaan tuparakennukseen. Heidän nuorin tyttärensä, Alma, hoiti heitä siellä.

Isäsi oli syntynyt vuonna 1899. Hänen vaarinsa ja mummunsa elivät silloin. Vaari otti isäsi syliinsä ja sanoi: ”Kyllä olet pieni kuin linnunpoikanen”.

Kristian kuoli pian tämän jälkeen vuonna 1901. Johanna taittoi jalkansa, eikä se enää parantunut. Hän seurasi miestään hautaan vuonna 1904. Minun äitini, isäsi mummu, eli vanhuutensa päivät Kuoppakoskella. Hän oli silloin aivan sokea ja kulki vain kepin varassa.

Porin tori 1900-luvun alussa. Kuva: Museovirasto

Joka kesä käytiin Porissa vuokran maksulla. Isäsikin oli kerran mukana. Aamulla noin kello kaksi lähdettiin hevosen rattailla kolkuttelemaan kaupunkiin leivistä voita pytyssä. Grönfeltin herrasväki asui nimittäin Porissa. Kartanolla ei ollut mitään päätilaa, eikä niin ollen tarvinnut tehdä ”taksvärkkiäkään”. Loppuvero maksettiin rahassa.

Vaarillasi oli aina mukanaan leppäpuinen viinaleili. Vaikka hän olikin ankara kohtuuden mies, täytyi hänen mielestään ”väkevää” olla kotona. Vuotuiset silakat ostettiin myös tällä matkalla. Porin tuliaisiksi isäsi sai pienen pussin viikunoita.

Talvella helmikuussa käytiin Porissa ”vakanssin maksulla”. Tämä oli viljassa suoritettava valtion vero. Viimeisellä kerralla, kun vaarisi teki tämän matkan, rupesi häntä kovasti polttamaan. Mukana ollut torpan mies luuli jo hänen kuolevan rekeen. Hevonen oli märkänä hiestä ja lopen uupunut heidän saapuessaan kotiin.

Vaarillasi oli vaikea vatsahaava. Hän kävi kyllä lääkärissä sen tähden, mutta kun silloin ei pidetty ruokajärjestelmää kovinkaan tärkeänä, niin ei hän milloinkaan siitä parantunut.

Laitoin kyllä parempaa ruokaa kuin mitä taloissa oli tapana siihen aikaan, sillä olinhan tottunut sellaiseen palveluksessa ollessani. Talojen emännät sanoivatkin, että väki tulee niin ”kronkeliksi” Kuoppakoskella, ettei mikään tahdo enää kelvata heille.

Vaarin kuollessa v. 1907 isäsi oli vasta seitsenvuotias, minäkään en ollut enää terve, vaan nivelreumatismi kolotti kovasti. Oli sitten ratkaistava, jäädäänkö edelleen Kuoppakoskelle vai jättää se kaikkineen päivineen. Naapurit kehottivat pitämään talon. Katsoin kuitenkin parhaaksi antaa sen pois toiselle vuokraajalle. Vain irtaimiston, karjan ja viljan saimme myydä, kaikki muu kuului kartanon omaisuuteen.

Rakensin pienen pirtin parin kilometrin päähän talosta. Kun muutimme mökkiin, otin sukunimeksemme Lehto. En jaksanut enää juuri ollenkaan käydä häitä ja hautajaisia valmistamassa. Täällä isäsi kävi kansakoulun ja sen jälkeen entisessä kototalossaan työssä. 20-vuotiaana hän lähti puusepän oppiin. Sunnuntaisin hän kävi minua tervehtimässä. 

Helmi ja Arvi Lehto

Naimisiin mentyään äitisi Helmi Koskisen kanssa, hän siirtyi Hämeenlinnaan nuorine vaimoineen. Tänne minutkin tuotiin, kun en enää pystynyt reumatismin runtelemana elämään mökissäni. Raskasta oli jättää kotipaikka vanhana, mutta pääsenhän sinne kuitenkin kuolemani jälkeen, ja parempi ja hauskempi minun on elää täällä omaisieni luona.”

Mummini toivomus täyttyi sotatalvena 1939. Silloin hänet Tapaninpäivänä haudattiin Kauvatsan kirkkomaahan miehensä viereen.

On vahinko, kun isäni ei ole saanut jatkaa esi-isiensä työtä; nyt voi vain muistella Kuoppakosken tilaa, johon he ovat voimansa uhranneet.